Ulos porukasta – edistääkö sosiaalinen hyljeksintä epätoivon tunteita?

Kuluneen syksyn aikana olen suorittanut opintoihini kuuluvaa korkeakouluharjoittelua Nuorisotutkimusseurassa ja päässyt seuraamaan lähietäisyydeltä sen osuutta nuorten huume-, väkivalta- ja itsemurhakuolemia tutkivassa Ulos epätoivosta -hankkeessa. Harjoitteluni aikana olen pohtinut sitä, millaisille epätoivon tunteille tai jopa teoille sosiaalinen hyljeksintä ja näkymättömäksi tekeminen voivat altistaa. Tämä teema on esillä myös tekeillä olevassa pro gradu -työssäni, jonka aiheena on nuorten parissa tapahtuva ulkopuolelle sulkeminen eli ostrakismi.

Ostrakismi on näkymättömäksi tekemistä ja huomiotta jättämistä

Ostrakismilla tarkoitetaan toimintaa, jossa toinen henkilö jätetään joko tahallisesti tai tahattomasti muun porukan ulkopuolelle. Ulkopuolelle sulkeminen koskettaa meistä ihan jokaista – sitä tapahtuu kaikkialla, missä on enemmän kuin yksi ihminen. Kasvatuspsykologian professori Niina Junttila on tutkinut ostrakismia Suomessa ja kuvailee sitä toiminnaksi, jossa toiselle henkilölle tehdään ”ei yhtään mitään.” Henkilöä ei tervehditä, häneltä ei kysytä kysymyksiä, eikä häntä oteta mukaan yhteiseen keskusteluun tai päätöksentekoon. Käytännössä henkilön olemassaolo mitätöidään kokonaan joko tietoisella toiminnalla tai vahingossa.

Kaikki ihmiset jättävät joskus toisen huomiotta – tähän voi vaikuttaa esimerkiksi väsymys, kiire tai omat murheet, jolloin tarkoitusperä ei ole tietoisesti sulkea toista ulos. Tahallisesti toteutettu ulkopuolelle jättäminen muuttuu kuitenkin pitkittyessään yksilölle haavoittavaksi, jolloin sillä voi olla kauaskantoisia ja vakavia hyvinvointia vähentäviä vaikutuksia.  Kokemuksena ostrakismin kohteeksi joutuminen voi aiheuttaa mm. ahdistusta, pitkittynyttä yksinäisyyttä sekä pysyvää epäluottamusta toisiin ihmisiin. Erilaisissa kokeellisissa tutkimuksissa sen on todettu aktivoivan samoja aivoalueita kuin fyysinen kipu, ja jatkuessaan se voi altistaa pahimmillaan jopa väkivaltaiselle käyttäytymiselle.

Ostrakismi nuorten elämässä: voiko näkymättömyys ajaa epätoivoon?

Nuorten elämässä ostrakismia ilmenee koulumaailmassa, vapaa-ajalla, harrastuksissa, kotona ja somessa, eli käytännössä kaikkialla, missä nuoret viettävät aikaansa ja vuorovaikuttavat keskenään. Omassa pro gradu -tutkimuksessani tutkin nuorten omia käsityksiä ja ajatuksia ulkopuolelle sulkemisen olemassaolosta. Olen kysynyt nuorilta syitä porukan ulkopuolelle sulkemiseen niin koulussa kuin vapaa-ajalla, ulkopuolelle sulkemisen seurauksia, siihen liittyviä tunteita sekä puuttumisen tapoja.

Aineistoni käsittely on vielä alkuvaiheessa, mutta jo nyt nuorten puheista on nähtävillä, kuinka ulkopuolelle jättäminen voi johtua hyvinkin pienistä ja vähäpätöisistä syistä, seurauksien vaihdellessa hetkellisestä hankalasta olosta jatkuvaan riittämättömyyden tunteeseen. Toistuvasti ulkopuolelle jääneet kuvailevat myös vihan tunnetta, joka kohdistuu paitsi itseen, myös ympäröivään yhteisöön. Etenkin tilanteissa, joissa mitkään yritykset päästä ryhmään eivät auta, voi ulossuljettu vajota todella synkkiin vesiin, jossa omasta elämästä katoavat kokemukset yhteenkuuluvuudesta ja merkityksellisyydestä.

Eräs haastateltavista kuvaili ulkopuolelle jäämistä seuraavasti:

”—silloin kun mä siel ulkomail asuin niin sillon parin vuoden jälkeen kun mä olin vielkin ulkopuolinen kaikista yrityksist huolimatta, nii ehkä se kun mä jäin aina ulkopuoliseks niin alkoi sellaista vihaakin lopult syntyä. Et sellaista kysymyst siitä et niinku miks? Sellasta isoo vihaa, kun mä niinku kelasin, että mitä mä teen väärin ja miks mä en kelpaa. Vihaa ja katkeruutta niit muita kohtaan, kun ne teki niin.”

Nuoren kertomuksessa ostrakismin kohteeksi joutuminen on jo pitkittynyttä ja yksin jääminen on aikaansaanut vihaisuutta, joka kohdistuu paitsi muihin, myös itseen. Nuori kertoo yrityksistään päästä mukaan sosiaaliseen piiriin, mutta tuloksetta. Myöhemmin nuori kertoi, että hänen tilanteensa korjaantui koulun vaihtuessa, kun uusien ihmisten kanssa pystyi aloittamaan alusta. Tässä tapauksessa loppu oli siis onnellinen. Haastattelemieni nuorten puheissa korostui kuitenkin se, kuinka esimerkiksi yläasteella koettu hyljeksintä voi vaikuttaa vielä vuosien päästä omaan hyvinvointiin ja kykyyn muodostaa turvallisia ihmissuhteita.

Haastattelujeni nuoret puhuivat paljon myös siitä, kuinka ulkopuolelle jäämistä pyritään estämään monin eri tavoin. Nuoret saattavat mukauttaa omaa käytöstään, hyväksyä toisten kiusaamisen tai pyrkiä näyttämään tai kuulostamaan samalta kuin muut. Joskus ryhmään kuulumisen paine voi johtaa itselle hyvin epäsuotuisiin olosuhteisiin, kuten yksi haastateltavista kuvaili luokkatoverilleen käyneen:

”—se oli ihan sellainen pyhä kukkanen oikeesti muihin verrattua, se ei tehnyt mitään pahaa, niinku mitä teinit nyt tekee, dokaa ja tällast. Mut sit sille sanottiin, et jos sä et tuu niinku tällä kertaa meidän mukaan, niin ens kerralla me ei sit pyydetä sua enää. No sit se tuli mukaan siihen ja sanotaanko tälleen että se nyt sitten niinku jäi siihen bilettämiseen koukkuun niin pahasti, että täl hetkel se on ollu osastolla useeseen kertaan vuodessa. Just sen takii et se ryhmäpainostus johti siihen dokaamiseen…” 

Tässä tapauksessa nuoren huoli ulkopuolelle jäämisestä ja ulkoa tuleva painostus ajoi kokeilemaan päihteitä. Se, ovatko samat syyt ajaneet nuoren jatkamaan päihteidenkäyttöä ei toki käy aineistosta ilmi, emmekä tiedä päähenkilön omaa versiota tarinasta, saati taustatietoja, kuten kotiolosuhteita. Huomionarvoista on, että kertomuksen nuori ei alun perin halunnut kokeilla päihteitä, mutta ryhmäjäsenyyden säilyttäminen oli lopulta tärkeämpää. Tarinan kertonut nuori koki, että tällaiset tilanteet ovat äärimmäisiä esimerkkejä siitä, mitä pelko ulkopuolisuudesta aiheuttaa. Myös muissa haastatteluissa mukautumista muun ryhmän tapoihin nousee esiin: on helpompaa mennä samaan suuntaan toisten kanssa, joskus jopa omien toiveiden vastaisesti, kuin ottaa riski porukan ulkopuolelle jäämisestä.

Mikä nuorten mielestä auttaa?

Vaikka edellä kuvatut esimerkit ovat rajuja, eivät ne ole koko totuus. Aineistoni nuoret puhuvat paljon myös siitä, kuinka ulossulkemista tapahtuu, mutta lähes aina seuraukset eivät ole vakavia, vaan tarinoiden loput ovat onnellisia – nuoret löytävät itselleen suotuisien yhteisöjen pariin ja luovat kestäviä ja kauniita ystävyyssuhteita. Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa olemista opitaan yhdessä ja erilaisissa ryhmissä pyritään yhdessä siihen, että kukaan ei jää yksin.

Kaikki eivät kuitenkaan pääse koskaan osaksi tätä yhdessä jaettua sosiaalista todellisuutta, jossa on lupa neuvotella, erehtyä ja kehittyä. Yksittäiset ikätoverit voivat näkymättömyyden pelossa tai sitä jo kokeneena vajota elämää pysyvästi haavoittaviin ratkaisuihin, kuten haitalliseen päihteidenkäyttöön tai pahimmillaan jopa väkivaltaan. Yksikin tällainen nuori on liikaa.

Ostrakismin kaltaista ilmiötä voi olla vaikeaa tunnistaa, mutta siihen pitäisi silti puuttua. Nuoret peräänkuuluttavat aikuisten apua erilaisten pitkäjänteisten, jo alakoulusta alkavien interventioiden järjestämiseen sekä erilaisten tutustumisen mahdollisuuksien takaamiseen. Yksittäiset luennot ja ohjelmat eivät ratkaise näitä laajoja kysymyksiä, vaan tuen ja avun pitäisi olla osa nuorten, ja myös aikuisten, arkista elämää. Nuoret kuitenkin tunnistavat olemassa olevan resurssipulan etenkin koulumaailmassa ja kokevat, että (haavoittavan) porukan ulkopuolelle sulkemisen torjumisessa kyse on myös heistä itsestään. Silti he toivovat riittävästi turvallisia aikuisia tuekseen. Nuoret kaipasivat kuulluksi tulemista ja mahdollisuutta vaikuttaa esimerkiksi koulun yleiseen ilmapiiriin.

Lisätietoa:

Pro gradu tutkimukseni on toteutettu yhteistyössä HelsinkiMission School to Belong -hankkeen kanssa, joka pyrkii tekemään nuorten yksinäisyydestä ja sen ratkaisusta koko kouluyhteisön yhteisen asian. Hankkeessa kiinnitetään huomiota myös ostrakismiin nuorten elämään vaikuttavana ilmiönä. Ulos epätoivosta -hankkeen sisarhanke YOUNG-ohjelmassa, Right to Belong, käsittelee myös laajasti ostrakismia nuorten elämässä.

Lukusuosituksia:

Junttila, Niina (2018) Kaiken keskellä yksin. Helsinki: Tammi, 48–75. 
Leary, Mark R. & Kowalski, Robin M. & Smith, Laura & Phillips, Stephen (2003) Teasing, rejection and violence: Case studies of the school shootings. Aggressive Behaviour 29(3), 202­–214.
Syrjämäki, Aleksi H. & Lyyra, Pessi & Hietanen, Jari K. (2017) Yksin jääminen satuttaa – katsaus kokeelliseen ostrakismitutkimukseen. Psykologia-lehti 52(5), 376–390.