Viime syksynä Huoma ry:n kotisivuilla, sosiaalisessa mediassa ja myöhemmin jäsenlehdessä julkaistiin haastattelukutsu Ulos epätoivosta -tutkimushankkeeseen. Haluan kiittää jokaista haastatteluun osallistunutta.
Kun viime elokuussa aloitin tutkijatohtorina Ulos epätoivosta -tutkimushankkeessa Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa Helsingin yliopistossa, en oikein tiennyt, mitä odottaa tulevilta kuukausilta ja vuosilta hankkeen parissa. Vaikka nuorten ja nuorten aikuisten vakava väkivalta ja henkirikollisuus oli ollut verrattain paljon yhteiskunnallisen keskustelun kohteena, myönnän, että oma tietämykseni oli valtavan puutteellinen. Mitä enemmän olen oppinut kuluneen vuoden aika sekä henkirikollisuudesta että Ulos epätoivosta -hankkeessa työskentelevien kollegoideni kautta myös huumausainekuolemista ja itsemurhista, sitä enemmän olen kokenut hankkeen välineeksi löytää ratkaisuja nuorten ennenaikaisiin kuolemin. Vaikka yhden hankkeen mahdollisuudet ovat ymmärrettävästi rajalliset, tutkimuksella voimme tuottaa tietoa päätöksentekijöille ja käytännön toimijoille ja tuemme osaltamme tietojohtoista päätöksentekoa. Itse uskon tähän vakaasti ja se myös toimii eteenpäin vievänä voimavaranani tutkijan työssä.
Viime syksyni täyttyi sidosryhmätapaamisista, joissa järjestötoimijat, kuten Huoma ry, kertoivat toiminnastaan, surutyöstä ja vertaistuesta osana läheisten selviytymistarinaa. Siinä, missä aiempi tutkimus toi kirjaviisautta, käytännöntoimijat pitivät jalkani maassa ja maadoittivat yhteiskunnallisen keskustelun osaksi läheisten surua. Järjestö- ja viranomaistoimijoiden ammattitaito, ymmärrys ja tuki ovat olleet korvaamattomia tutkimukselle. Lisäksi on ollut ilo havaita, kuinka suurella sydämellä työtä tehdään.
Viime vuoden lopulla ja tämän vuoden alussa haastattelukutsua levitettiin jäsenistölle eri kanavissa Huoma ry:n ja usean muun järjestötoimijan avulla. Haastattelukutsussa kerroin etsiväni täysi-ikäisiä henkilöitä, joiden läheinen on joutunut henkirikoksen uhriksi ollessaan 15–29 -vuotias. Pyysin heitä osallistumaan tutkimushaastatteluun, jonka aikana keskusteltaisiin läheisenne elämänkaaresta ja henkirikokseen johtaneista tapahtumista. Vaikka keskitymmekin uhrin elämään, haluan korostaa, ettei mikään poista tekijän pohjatonta vastuuta ja nuoren asemaa uhrina, joka on toisen ihmisen päätöksien ja toimien johdosta menettänyt henkensä.
Eräs tapaamani henkirikoksen uhrin äiti muotoili itseasiassa koko hankkeen tavoitteen minua paremmin perustellessaan omaa osallistumistaan haastatteluun. Hän kertoi, että jos hänen lapsensa kohti väkivaltaista kuolemaa ja siihen johtaneet elämänpolut voidaan katkaista edes yhden nuoren kohdalla, niin silloin tämä hanke on täyttänyt tehtävänsä.
Haastattelukutsu tavoitti läheisiä, jotka toivoivat läheisensä tarinan auttavan ennalta ehkäisemään nuorten henkirikollisuutta tulevaisuudessa. Kuluneiden kuukausien aikana olen saanut kunnian kuulla vanhempien kertovan lapsensa elämästä ja sisarusten jakavan iso- ja pikkusisarensa elämän kanssani iloineen ja suruineen. Tapaamisissa olemme puhuneet lapsuudesta, perheestä, ystävistä, harrastuksista ja koulusta. Olen kuullut iloisista ja kekseliäistä lapsista ja lahjakkaista nuorista. Olen kuullut surusta, päihteistä ja epätoivosta. Olen kuullut murhista, joiden tapahtumat ovat ymmärryksen tuolla puolella. Olen tavannut myös viranomaistoimijoita ja vakavan väkivallan uhreja, jotka ovat jakaneet elämäntarinansa.
Toivottavasti olen jokaisessa tapaamisessa muistanut kertoa, kuinka paljon arvostan sitä, että olette luottaneet minuun, jakaneet läheisenne elämäntarinan ja avanneet myös kotinne oven. Olen erittäin kiitollinen ystävällisyydestä ja avoimuudesta, jota olen viimeisien kuukausien aikana kohdannut. Vaikka tutkijan pitää pysytellä objektiivisena ja tarkastella kuulemaansa etäältä, myönnän hetkeäkään epäröimättä, että jokainen henkilö, elämäntarina ja kanssani jaettu kuva on koskettanut ja painunut mieleeni pysyvästi. Teen parhaani tuottaakseni tutkimuksen keinoin tietoa, joka auttaa nuorten väkivaltakuolemien ehkäisyssä kunnioittaen samalla henkirikosten uhrien elämää ja heidän läheistensä surua.
Iina Sahramäki
Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, Helsingin yliopisto.
Kirjoitus on julkaistu Huoma – Henkirikoksen uhrien läheiset ry:n jäsenlehdessä elokuussa 2024.
Haluaisitko osallistua tutkimukseemme? Haastattelukutsu on auki aina vuoden 2024 loppuun asti